Elämä hetkessä

Ukkonen paukahti ja jylisi kallioiden seassa. Salama repäisi taivaan kahtia valaisten jo hämärtynyttä metsää. Se iski vanhaan mäntyyn. Sitä saman tien seurannut uusi ukkosen jyrähdys kaikui täyttäen koko tienoon. Hetken olemassa oli vain tuo luonnon voima, joka halusi näyttää mahtinsa. Sitten se oli yhtäkkiä poissa ja metsälaaksoon kallioiden keskelle laskeutui hiljaisuus. Hetken hiljaisuuden rikkoi kuitenkin salaman iskeneen oksan natina, kun se alkoi katketa rungosta. Oksat ja risut rasahtelivat, kun raskas oksa teki tietään alas ja jysähti lopulta maahan.

Kodassa mies ja nainen makasivat vierekkäin kuunnellen luonnonihmeitä. Mies ojentautui naisen yli poimimaan polttopuun ja kohensi sillä tulta. Hehkuvat kekäleet helisivät toisiaan vasten ja puoliksi palaneet puut alkoivat rasahdella saadessaan lisää tulta. Mies nakkasi puun tulen sekaan ja pienet kipinät lehahtivat nuotion ympärillä. Mies palasi takaisin naisen viereen, painautui hänen selkäänsä vasten ja huokaisi syvään. Vaikka ulkona oli hieman viileää, kodassa oli lämmintä. He katselivat tulta ja kuuntelivat, kuinka hiljaisuus alkoi vallata tilaa ulkona. Mutta vaikka se kuinka yritti saada alaa itselleen, luonnossa se ei ikinä löytänyt jalan sijaa, jossa se saisi levätä rauhassa.

Ukkonen murahti jälleen, mutta nyt se oli vaimea ja kumea muistutus sen olemassa olosta. Se oli lähdössä pois. Ilma alkoi tuoksua kostealta. Se kosketti maata ja kodan kattoa. Vaimeasti taivas alkoi tiputella yksittäisiä sadepisaroita sinne tänne. Pisarat alkoivat naputella laiskasti kodan ulkopintaa ja puiden lehtiä, jotka taipuivat hitaaseen tanssiin veden saattelemina. Kodan viereisessä haavassa istunut pöllö ei nauttinut lehtien vetisestä tanssista ja lehahti oksalta lentoon etsimään parempaa suojaa.

Kodassa nainen hivuttautui ylös kuuntelemaan pöllön huhuilua sekä suurempaa pisara ryöppyä, jonka pöllö sai putoamaan oksilta lähtiessään. Kun jäljelle jäi enää sateen katkeamaton rapina, nainen kääntyi hymyillen mieheen päin. Mies oli onnellinen. Kaikki oli tässä. Hänen silmänsä olivat pehmeät ja kutsuivat naista luokseen. Nainen painoi päänsä tyynylle. He lepäsivät kyljillään vain katsellen toisiaan. Tuli leiskui yhä rauhallisesti naisen takana ja nuotio risahteli verkalleen muistuttaen lämmöstä.

Mies näki naisen silmissä tähtitaivaan. Hän vei sormensa naisen hiuksiin ja sai ne kahisemaan naisen korvissa. Elämä hetkessä valtasi levollisuudellaan leviten lämpönä kunnes tulvi ilmoille ja vierähti tyynylle kuin sateen pisara. Nainen ojensi kätensä pyyhkiäkseen miehen kyyneleen ja mies naisen. He laskivat kätensä tyynylle. Siinä sormien sivellessä sormia, hiljaisuus löysi ihosta paikan, johon pystyi tekemään kotinsa, paikan, jonne yksikään ääni ei yltänyt. Kodassa tuli ritisi ja tuuli yritti kainosti tehdä itseään tiettäväksi. Se henkäisi välillä pieninä aaltoina, ujeltaen, tuoden mukanaan viileää kosteutta, joka sai rakastavaiset käpertymään viltin alla lähemmäksi toisiaan.

Ulkona sade oli lakannut. Ilmassa leijui haurasta hiljaisuutta. Tuuli heilutti laiskasti puiden oksia, mutta sai aina välillä pudotettua muutaman raskaimman pisaran alas. Metsälaakson läpi kiemurteleva puro solisi sateen jäljiltä eloisasti. Metsä, joka yön pimeinä tunteina näytti levolliselta, heräsi sateen jäljiltä eloon. Metsähiiri nousi kolostaan rapisuttaen mustikan varpuja, jonka johdosta pöllö nappasi sen. Kuin todisteeksi elämän toisesta puolesta, yksinäinen susi kohotti kuononsa kohti pilvien raosta pilkistävää kuuta ja ulvoi hukuttaen metsähiiren viimeisen vikinän.

Kodassa pariskunta jähmettyi kuullessaan suden ulvonnan. Molemmat kuuntelivat. Nainen vetäisi hätääntyneenä ilmaa keuhkoihinsa ja nousi istumaan käännellen päätään puolelta toiselle etsien kodasta jotain, mikä toisi turvaa tilanteeseen. Mies nousi myös istumaan ja vei kätensä naisen ympärille ennen kuin tämä ehti nousta. Hän painautui vasten naisen selkää, toi kasvonsa naisen korvalle ja kuiskasi suhinan rauhoitellen. Nainen oli turvassa. Mies otti uuden polttopuun ja lisäsi sen nuotioon. He olivat turvassa. Hän veti naisen takaisin lepäämään viereensä ja he kuuntelivat tuulen tarinoita, nuotiotulen nujakoita, puron pulinoita, hiljaisuuden hivelyjä ja aamu-usvan noustessa käen kukkumista sekä heräilevien lintujen laulantaa. Mutta viimeinen ääni, jonka he kuulivat ennen nukahtamistaan, oli haavan lehtien havinaa.