Aarre

Olipa kerran yksinäinen nainen, joka sai pienen tytön. Synnytys oli vaikea ja lapsi heikko. Eräänä iltana hänen kehtonsa keinui kuunvalossa, yön sinen sylissä, kun kuolema saapui häntä hakemaan.

 

Mustaan kaapuun kietoutunut, kumartui kuolema tytön kehdon ylle, tuo mies pimeyden valtakuntaan vannoutunut. Hänen kosketuksensa jokaisen hengen mukanaan vie, sinne minne johtaa unohduksen tie. Mutta ennen kuin kuolema ehti koskettaa tyttöä, tämän käsi sipaisi kuoleman poskea. Viattomuuden pehmeys mustan yön ikuisuudessa. Ei koskaan aikaisemmin kuolema ollut tiennyt miltä tuntui tulla kosketuksi ja kyynel vieri tähtitaivaan äärettömyyteen, kun jokin syttyi kuoleman sydämessä. Kuolema katsoi tyttöä, joka tapitti häntä ymmärtämättä pelätä kohtaloaan. Tytön silmät olivat tummat, mutta kuoleman pikimustat. Silti niiden syvyydestä tyttö löysi aarteen, joka hohti kirkkaammin kuin enkelten säteet. Kuolema jäi katsomaan tyttöä ja keinutti tämän kehtoa, kunnes tyttö nukahti. Tuona yönä kuolema ei hennonut ottaa tyttöä mukaansa vaan lähti yksin. Polte sydämessään ja kaiho mielessään hän otti kaapunsa ja käänsi sen valaisten taivaan sarastuksellaan.

 

Nainen ja tyttö asuivat kahdestaan. Päivät vaihtuivat kuukausiin ja vuosiin ja tyttö kasvoi. Hän oli hiljainen ja ujo. Päivät hän leikki äitinsä helmassa ja öisin, kun hän oli nukahtamaisillaan, kuolema kuiskaili satuja hänen korvaansa. Joka yö tyttö lensi unien saarelle, jossa leikki yhdessä pienen pojan kanssa. Kun tyttö kasvoi ja lähti ulos leikkimään, aurinko leikki hänen seuranaan. Se heitti metsän täyteen varjoja, joiden kanssa tyttö tanssi. Noista varjoista tyttö löysi myös saaren pienen pojan ja yhdessä he valloittivat metsän, kaatoivat jättiläiset ja valjastivat puron merihevoset ratsuikseen.

 

Sitten koitti aika, jolloin tytön oli jätettävä taianomainen maailmansa ja liityttävä suorien rivien harmaaseen mereen, jossa puhua sai vain luvan kanssa ja vain siitä, mistä joku muu oli päättänyt puhuttavan. Läpi sieluttoman koulun tyttö kulki haaveillen, auringonkukkia piirrellen ja kaihoten jonnekin, jossa yksisarviset lentävät vailla liikenteenohjausta. Mutta miten saattaakaan elämä olla julmaa hennolle haaveilijalle, kun talvi todistaa, että selviytymiseen tarvitaan järjen juoksua, tulevaisuuden tolkkua, suunnitelmien sinnikkyyttä ja elannon ennakointia.

 

Samalla, kun tyttö kasvoi sivistyksen ahjossa, hän kompasteli elämän käytävillä. Hän haki tukea ystävyyden ylängöiltä, mutta pettyi usein löytäessään itsensä yksin huipulta. Hän opetteli kävelemään suoraan, kun elämä heitteli häntä puolelta toiselle. Kun elämä veti häneltä jalat alta, hän opetteli lentämään. Kun elämä leikkasi häneltä siivet, hän opetteli ryömimään ja kun elämä hukutti hänet täyteydellään, tyttö opetteli sukeltamaan läpi surujen.

 

Läpi kaikkien haasteiden, esteiden, onnistumisten, ilojen ja surujen tyttöä ajoi eteenpäin polte, joka kyti jossain syvällä. Se oli tunne, jota hän ei osannut selittää. Se oli aarre, jonka sijaintia hän ei tiennyt. Hän etsi. Etsi etsimistään tietämättä mitä etsi. Välillä hän luuli löytäneensä sen humaltuessaan elämän huumasta tai katsoessaan miestä silmiin. Mutta aina uudelleen ja uudelleen huuma hävisi ja loiste miesten silmissä sammui. Ja niin hän löysi itsensä tyhjyyden keskeltä, yksin, vain sanomaton polte sisällään tykyttäen.

 

Sitten koitti hetki, jolloin tyttö katsoi tyhjyyteen veitsi kädessään. Jäljellä ei ollut kuin tuo huutava polte, joka tuotti tuskaa olemattomuudellaan. Kuolema astui tytön eteen: ”Miksi kutsuit minut?” Tyttö tuijotti edelleen tyhjyyteen: ”Miksi elämä on niin raskasta? En... En vain jaksa enää.” Kuolema tuli istumaan tytön viereen ja he molemmat katsoivat tyhjyyteen, jossa hiljaisuus tuntui hyvin kevyeltä, rauhalliselta. ”Tuntuu kuin jotain puuttuisi elämästäni, enkä... enkä vain tiedä mitä se on”, sanoi tyttö ja kääntyi katsomaan kuolemaa.

 

Tytön silmät olivat tummat, mutta kuoleman pikimustat. Tyttö ei kavahtanut, vaan väsyneenä hän uppoutui niiden tummuuteen ja sieltä hän löysi sen. Aarre, joka loisti kirkkaana kuin polte hänen sisällään. Hän näki heijastuksen itsestään eikä hän koskaan ollut ollut kauniimpi. Kyyneleet valuivat tytön silmistä. ”Elämäsi on ollut, millaista on ollut, koska halusin sinun näkevän minut kokonaan”, sanoi kuolema ja näytti tytölle hetken, jolloin he olivat kohdanneet ensimmäisen kerran, sekä hetket, jotka oli kulkenut tytön vierellä. ”Se olin minä siellä saarella, minä valoissa ja varjoissa, minä elämäsi käänteissä”, selitti kuolema. Ja ensimmäistä kertaa tyttö ymmärsi elämäänsä ja oli siitä kiitollinen. Tyttö nosti kätensä ja sipaisi kuoleman poskea. Kuolema hymyili ja kyynel vieri tähtitaivaan äärettömyyteen.